Olen opiskellut Neuvostoliitossa, maassa jota ei enää ole. Aloitin valmistavalla kielikurssilla Leningradissa 1978 ja päätin opinnot 1983 Valko-Venäjällä Minskissä.
Noihin vuosiin ja opiskelujen jälkeiseen aikaan mahtuu paljon. Opinnot sujuivat kansainvälisessä ryhmässä, opiskelijoita oppilaitoksessa oli monelta eri mantereelta ja väkeä tuli Minskiin kaikista ilmansuunnista. Neuvostoliiton koulutusjärjestelmä toimi hyvin tuottaen eri maihin niiden tarvitsemia asiantuntijoita. Opinnot ja tentit suoritettiin venäjäksi ja jälkeenpäin ajateltuna, juuri se oli kaiken “A” ja “O.” Riippumatta mitä opiskelija ennätti ottaa onkeensa luennoilla, kielitaito ja venäjän puhuminen oli välttämätöntä liikuttaessa opiskelijakuvioissa, kaupungilla tai kauppaliikkeissä. Kansainvälisyys ja multikulttuurisuus oli läsnä arjessa.
Ystävyyssiteitä solmittiin paljon ja niitä oli useita. Totta puhuen, osa silloisista ystävyyksistä kuihtui opintojen päätyttyä nopeasti. Tuli työkiireitä, tuotantopaineita, matkatöitä, osoitteet vaihtuivat, internettiä ei ollut, avioliittojen myötä sukunimet muuttuivat, oli hankalaa löytää kerran kadonnut kaveri uudestaan. Joskus hyvin läheinen opiskelukaveri yksinkertiasesti vain – hävisi. Työskentelin pitkään opiskelujen jälkeen ulkomailla, opiskeluaikojen ystävvys tuntui silloin kaukaiselta.
Kadotin useita kontakteja, tätä asiaa harmittelin sisimmässäni. Onnistuin kuin ihmeen kaupalla löytämään opiskelijakaverin Mongoliasta, Purevsuren Togtoolin. Hän opiskeli rinnakasryhmässä, talotekniikan puolella. Olen tutustunut hänen kanssaan 1979, opintojen jälkeen yhteydenpitoa riitti, sitten kaikki tuntui vain jäävän. Vuosikymmenten tauon jälkeen löysimme toisemme. Riemu ja ilo oli valtava, kaikki tuntui lähes epätodelliselta. Sähköinen kirjeenvaihto otti heti tuulta alleen, kirjoittelemme nykyään toisillemme usein ja soittelemme tiheään. Näissä asioissa silloin, kun kaikki on kadoksissa, netti on verraton. Ystävyytemme on lujaa, välimatkaa Ulanbaatariin on 5200 km, keskustelemme aivan kuin emme olisi eronneet lainkaan. Mitään varsinaista asiaa ei ole, juttua tulee kuin itsestään, puhumme perheistä, elämästä, harrastuksista, terveydestä, hyvistä elämäntavoista, lääkkeistä, säästä ja asioista joita parhaillaan teemme. On tärkeää olla tuki ja turva kaverille. Purevsurenin veli menehtyi hiljakkoin. Ystäväni oli vaikeuksissa, hänellä ei ollut ketään jolle olisi voinut puhua asiasta kunnolla, läheinen veli oli mennyt pois ainiaaksi. Vaimosa, Sargal, tunnen hänetkin yhteisiltä opiskeluvuosiltamme, ei voinut enää tarjota apua, hänen kanssaan asiasta oli puhuttu jo tarpeeksi. Purevsuren otti yhteyttä minuun, suhtaudun kuolemaan neutraalisti ja hän ajatteli, kuinka voin kenties auttaa häntä vaikealla hetkellä. Kirjoittelimme ja soittelimme kipeästä asiasta. Välillämme on valtava maa Venäjä, silti tässä asiassa se yhdistää ja luo ystävyyttä välillemme. Juuri silloin kun suru ja ikävä puristaa rintaa, apu tulee odottamattomalta suunnalta – venäjäksi. Ilman venäjän osaamista, emme olisi voineet vaihtaa ajatuksia hänelle vaikealla hetkellä.
Olen ollut 24-vuotta kirjeenvaihdossa japanilaisen Okinawan saariryhmällä asuvan rouva Michiko Sasaon kanssa. Hän työskenteli Moriokan yliopistossa venäjänkielen dosenttina ja on opiskellut Moskovassa Patrice Lumumballe nimetyssä kansainvälisessä yliopistossa. Hänen kanssaan olen ollut perinteisessä kirjeenvahdossa, paperikirjeet ovat kulkeneet välillämme vuosia. Viimeaikoina olemme käyttäneet harvakseltaan sähköpostia. Olen tavannut hänet kolme kertaa Moskovassa ja tein matkan hänen kotiinsa vaimoni kanssa 2015. Aluksi suunnittelimme tapaamista Okinawalla 2014, elikkä juuri sinä vuonna kun olimme olleet 20-v. kirjeenvahdossa. Ajatusta joudutiin rukkaamaan, kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaisesti. Kirjeystävyytemme on ollut vankkaa tekoa, yli 8200 km välimatka ja silti tunnemme toisemme hyvin. Joskus minusta tuntuu, kuinka keskusteluyhteys ja ihmisen kunnioitus on välillämme paljon enemmän kuin meitä erottavat kilometrit. Rouva Sasaon kanssa keskustelu on helppoa ja yksikertaista, voimme puhua taiteesta, kirjallisuudesta, politiikasta ja kansainvälisistä suhteista. Kun lisäämme tähän että, hänen aviomiehensä Tezuo Sasao on opiskellut aikoinaan Moskovan M.V. Lomonosoville nimetyssä valtionyliopistossa ja hän on ammatiltaan fyysikko, on konsepti klaari. Meidän ei tarvitse etsiä sanoja taikka miettiä kuinka menetellä, tiedämme miten kääntyä ystävän puoleen yksinkertaisesti – venäjäksi. Tutustuin Tezuo Sasaon kanssa 2015 käydessäni vierailulla heillä, siitä jäi hyvät muistot ja neuvostoaikojen koulutusmankeli oli tuottanut hyvää tulosta.
Olen tyytyväinen kieliharrastukseeni. Olkoot nämä kaksi kertomusta pontimena siihen, kuinka venäjä on kansainvälinen kanssakäymisen kieli ja sillä keskustellaan päivittäin yli laaksojen ja vuorten!
Jukka Kim varapuheenjohtaja SVS:n Porin osasto
