Ortodoksit Suomessa -teemailtapäivä Kokkolassa

Kokkolan ortodoksisessa, Pyhien Simeonin ja Hannan rukoushuoneessa järjestetään mielenkiintoinen sunnuntai-iltapäivän tuokio, jossa asiantuntijavieraina ovat Isä Pekka ja Pirkko Isoaho.

Iltapäivässä puhutaan Isä Pekan johdolla ortodoksisuudesta Suomessa. Saamme kuulla hyödyllistä tietoa monista käytännön asioista sekä uskonnon merkityksestä ja eroavaisuuksista.

Pirkko Isoaho on erinomainen ikoniasiantuntija ja hänen kanssaan tutustumme mm. rukoushuoneen ikonien merkitykseen. ja tekijöihin.

Tilaisuuteen on vapaa pääsy! Kaikki ovat lämpimästi tervetulleita!

Mitä on ortodoksisuus?

Ortodoksisen kirkon perusta on usko Kristuksen ylösnousemiseen. Hänen opetuslapsensa, joita kirkko kutsuu apostoleiksi, julistivat kaikille ilosanomaa ylösnousseesta Vapahtajasta. Kirkko on saanut alkunsa heidän todistuksestaan.

Sana ortodoksinen tulee kreikan kielestä. Se merkitsee kirjaimellisesti ”oikein ylistävää”. Nimellään ortodoksinen kirkko korostaa sitä, että se on säilyttänyt alkukirkon apostolisen uskon.

Kirkon syntymähetkenä pidetään ensimmäistä helluntaita, jolloin yhdessä rukoilemaan kokoontuneiden apostolien ylle vuodatettiin Pyhä Henki.

Ortodoksisen kirkon usko on ilmaistu Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 325 laaditussa ja Konstantinopolin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 381 täydennetyssä nikealais-konstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa:

Uskon yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan.

Uskon yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä, joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi, ristiinnaulittiin meidän puolestamme Pontius Pilatuksen aikana, kärsi ja haudattiin, nousi kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, astui ylös taivaisiin, istuu Isän oikealla puolella ja on kirkkaudessa tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, ja jonka valtakunnalla ei ole loppua.

Uskon Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä, jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan ja joka on puhunut profeettojen kautta.

Uskon yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon. Tunnustan yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi, odotan kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Aamen.

Vuosien 325 ja 787 välisenä aikana kirkko määritteli seitsemässä kirkolliskokouksessa ne perusperiaatteet, joiden varassa sekä katolinen että ortodoksinen kirkko tänäkin päivänä elävät.

Seuraavina vuosisatoina kirkon itä- ja länsiosat alkoivat kuitenkin monista eri syistä kehittyä opillisesti eri suuntiin. Lopulta nämä erot muodostuivat pysyviksi ja kirkko jakaantui 1200-luvun lopulla. Länteen muodostui roomalaiskatolinen kirkko ja itään jäi ortodoksinen kirkko.

Roomalaiskatolisen kirkon keskus on edelleen Rooman patriarkaatti, jota johtaa paavi.

Idän kirkkoon kuului kirkkojen jakaantuessa neljä patriarkaattia: Konstantinopoli, Aleksandria, Antiokia ja Jerusalem. Seuraavina vuosisatoina ortodoksinen usko levisi monille uusille alueille. Jo mainittujen patriarkaattien rinnalle syntyi ajan mittaan uusia patriarkaatteja ja itsenäisiä eli autokefalisia ortodoksisia kirkkoja. Jo mainittujen vanhojen patriarkaattien lisäksi on nykyisin olemassa viisi muuta patriarkaattia (Moskovan patriarkaatti, Serbian patriarkaatti, Romanian patriarkaatti, Bulgarian patriarkaatti ja Georgian patriarkaatti) sekä viisi itsenäistä ortodoksista kirkkoa (Kyproksen kirkko, Kreikan kirkko, Puolan kirkko, Albanian kirkko sekä Tsekin ja Slovakian kirkko).

Konstantinopolin patriarkaatilla – jonka alaisuuteen Suomenkin ortodoksinen kirkko autonomisena kirkkona kuuluu – on yhä kunnia-asema ensimmäisenä ortodoksisena patriarkaattina. Sen keskuspaikka on Istanbulissa, joka on Konstantinopolin nykyinen nimi. Patriarkaatin nykyinen päämies, ekumeeninen patriarkka Bartolomeos I on järjestyksessä 270:s Konstantinopolin patriarkka.

Nykyisin ortodoksiseen kirkkoon kuuluu maailmassa yhteensä noin 270 miljoonaa ihmistä.

Suomessa

Suomeen ortodoksisuus on saapunut idästä. Kiovaan oli perustettu piispanistuin 990-luvulla ja sieltä ortodoksinen kristillisyys levisi sekä pohjoiseen että itään. Novgorodin pohjoisille alueille, kuten Karjalaan ja itäiseen Suomeen, kristinusko levisi 1100-luvulla. Keskusseuduille rakennettiin kirkkoja ja erämaahan muodostui 1300-luvun lopulta alkaen pieniä erämaaluostareita. Aktiivisemmin kristillinen usko alkoi juurtua näille seuduille 1400-luvun lopulla. Tässä edesauttoi myös Venäjän kirkollinen itsenäistyminen. Moskovan patriarkaatti erosi Konstantinopolin patriarkaatin alaisuudesta vuonna 1448.

1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun sodissa Karjalan läntiset osat jäivät osaksi Ruotsin valtakuntaa. Tämä oli takaisku kirkon kehitykselle. Laatokan Karjalan palattua osaksi Venäjää 1700-luvun alussa ortodoksinen usko alueilla elpyi. Samalla alkoi jo vuosisatoja aiemmin perustetun Valamon luostarin kukoistusvaihe, jolla oli suuri merkitys ortodoksisuuden juurtumiselle Karjalaan ja Suomeen.

Kun Suomesta muodostettiin 1800-luvun alussa suuriruhtinaskunta yhdessä Laatokan Karjalan ja Kannaksen kanssa, tuli Suomeen pysyvästi ortodoksista väestöä. Ortodoksiväestöä asettui Venäjältä muuttaneiden kauppiaiden, sotilaiden ja virkamiesten myötä myös tärkeimpiin kaupunkeihin, esimerkiksi Viipuriin ja Helsinkiin.

Suomen kirkollinen hallinto järjestettiin ensin osana Pietarin hiippakuntaa. Vuonna 1892 perustettiin itsenäinen Suomen ja Viipurin arkkipiispanistuin, josta tuli samalla ensimmäinen Suomen ortodoksinen piispanistuin.

Kun Suomi sai itsenäisyyden Venäjän vallankumouksen yhteydessä, uuteen valtioon muodostui samalla ortodoksinen vähemmistökirkko. Sen asema oli erilainen kuin vallankumousta edeltäneen ortodoksisen kirkon asema. Se ei edustanut valtion virallista uskontoa, vaan Venäjän keisarikunnan virallista identiteettiä.

Kirkon suomalaistaminen käynnistyi ripeästi. Kirkko siirtyi vuonna 1923 Moskovan patriarkaatin alaisuudesta Konstantinopolin Ekumeeniseen patriarkaattiin. Jumalanpalvelus- ja virkakieleksi tuli suomi ja arkkipiispan istuin siirrettiin Viipurista Sortavalaan.

Sotien välisen ajan ortodoksisen kirkon toiminnan painopiste oli Karjalassa. Toisen maailmansodan seurauksena syntyi koko maan kattava ortodoksinen kirkko, koska evakkoväestöä asutettiin kaikkialle Suomeen. Kirkolle materiaalisen ja hengellisen jälleenrakennuksen aikaa oli 1950-luku. Silloin perustettiin uusi seurakuntaverkosto ja rakennettiin lukuisia uusia kirkkoja.

Suomen ortodoksisen kirkon väestöhuippu, 81 631 jäsentä, tilastoitiin vuonna 1940. Sotien jälkeen jäsenmäärä pieneni vuoteen 1990 asti. Viime vuosikymmeninä kirkon jäsenmäärä on ollut kasvussa. Vuoden 2016 lopulla Suomen ortodoksisessa kirkossa oli 60 566 jäsentä.

Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu autonomisena eli itsehallinnollisena kirkkona Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Patriarkaatin päämies on ekumeeninen patriarkka Bartolomeos I, joka on astunut virkaansa vuonna 1991.

Kirkossa on kolme hiippakuntaa, kokojärjestyksessä Helsingin hiippakunta, Kuopion ja Karjalan hiippakunta ja Oulun hiippakunta. Koko kirkkoa ja Helsingin hiippakuntaa johtaa Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo, jonka istuin sijaitsee Helsingissä. Kuopion ja Karjalan hiippakuntaa johtaa metropoliitta Arseni. Oulun hiippakuntaa johtaa metropoliitta Elia.

Seurakuntia on 21, ja jokaisessa toimii useampia aktiivisia pyhäkköyhteisöjä. Ortodoksisia pyhäkköjä – kirkkoja tai tsasounoita eli rukoushuoneita – on Suomessa noin 150.

Maantieteellisesti seurakunnat ovat huomattavan laajoja – esimerkiksi Lapin seurakunta kattaa lähes kolmanneksen maan pinta-alasta. Väkimäärältään suurin seurakunta on Helsingin seurakunta, johon kuului vuoden 2016 lopussa 19 929 jäsentä ja pienin Rautalammin seurakunta, johon kuului 674 jäsentä. Kirkon jäsenen kotiseurakunta määräytyy sen mukaan, minkä kunnan alueella henkilö asuu.

Suomessa toimii myös kaksi ortodoksista luostaria. Ne molemmat sijaitsevat Heinävedellä. Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin sisaristossa oli vuoden 2016 lopussa yhdeksän ja Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarin veljestössä niin ikään yhdeksän jäsentä.

Lähde: ort.fi

Venäjällä

Oppineet veljekset Konstantinos ja Methodios asuivat 800-luvun puolessa välissä Tessalonikissa lähellä slaavilaista asutusta ja osasivat siksi slaavilaista kieltä. Heidän kerrotaan kehittäneen slaavilaisen kirjaimiston, joka vieläkin tunnetaan kyrillisinä aakkosina. He käänsivät osan Uudesta Testamentista sekä kanonisista ja liturgisista käsikirjoista muinaisbulgariaksi eli kirkkoslaaviksi, jota kaikki slaavit ymmärsivät. Kyrilloksen ja Methodioksen seuraajat veivät uskoa Bulgariaan ja Kiovaan (myöhemmin Venäjä).

Venäjän kristillinen kulttuuri oli perustunut Bysanttilaisen kulttuurin pohjalle. Venäjän kirkon kansalliset ominaispiirteet saivat vaikutteita lännestä. Pietari Suuren uudistusten myötä kirkon ja valtion suhde kiinteytyi ja kirkosta tuli valtionkirkko. Pyhä synodi oli virastomainen jäykkä ministeriö. Samalla läntinen vaikutus ja lännen ihailu lisääntyi Venäjällä. Venäjällä koettiin maallistumista ja kirkko ei enää ollut suurin kulttuuria eteenpäin vievä tekijä. Venäjän ortodoksisessa taiteessa alkoi niin sanottu rappiokausi. Sille oli ominaista realistinen ja romanttinen kuvaustapa, joka sai vaikutteita protestantismista.

Ortodoksinen usko eli kuitenkin Venäjällä. Sen keskuksia olivat useat luostarit ja niiden ohjaajavanhukset. Venäläisissä luostareissa hesykasmi koki uutta tulemista ja sai täysin uuden venäläisen muodon. Venäjän kirkko teki aktiivista lähetystyötä itään päin. Siperiassa, Kiinassa ja Japanissa perustettiin ortodoksisia seurakuntia. Alaskaan muodostui erityislaatuinen eskimoiden ja intiaanien kirkko, kun Innokent ja Herman Alaskalainen tekivät siellä lähetystyötä.

Venäjällä oli suuri sosiaalinen ongelma. Maaorjat oli vapautettu 1800-luvulla, mutta tyytymättömyys kasvoi edelleen. Sosialistinen liike koki nousua ja kirkolla oli oma sosiaalinen liikkeensä. Se murtui, kun tsaarin kaarti ampui väkijoukkoa verisenä sunnuntaina 9.1.1905, tappaen satoja uskovia. Kirkon ja valtion liittoa alettiin arvostella ja kirkko menetti arvostusta. Ortodoksisuus oli kuitenkin voimakasta ja vähitellen venäläisyys ja ortodoksisuus alkoivat tarkoittaa samaa asiaa.

1990-luvulla Neuvostoliitto hajosi, mikä johti kirkon vapautumiseen. Omaisuutta palautettiin ja rakennettiin paljon, muun muassa Moskovan Kristus Vapahtajan kirkko rakennettiin uudelleen. Venäjän kirkolle ongelmaksi muodostuivat entisten neuvostomaiden kirkot, jotka nyt halusivat tehdä pesäeron Venäjään. Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Moldovassa seurakuntia erosi Venäjän kirkon yhteydestä ja liittyi muiden patriarkaattien yhteyteen. Suomeakin koskenut kiista käytiin Viron kirkossa. Se oli ennen sotia kuulunut Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Neuvostoliiton hajottua se liittyi taas Konstantinopolin yhteyteen ja tämä kiista johti Venäjän ja Konstantinopolin väliseen ehtoollisyhteyden katkaisemiseen muutamaksi kuukaudeksi. Viron ensimmäisenä piispana toimi Suomen arkkipiispa Johannes.

2000-luvulla Venäjän kirkko on vähitellen noussut takaisin merkittäväksi vaikuttajaksi ortodoksisessa maailmassa. Ongelmia on silti paljon. Suurimpina niistä ovat olleet kirkon sisäinen yhteistyön puute ja vähäinen teologinen koulutus, minkä takia kansa on omaksunut New Age -uskontoja. Omaisuuden palautukset ja kirkkojen entisöinnit ovat kuitenkin jatkuneet. Teologisen koulutuksen puute on johtanut uskonnon ritualisoitumiseen, hengellisen kasvun sijasta. Kirkolla on ollut näkyvä ensiarvoinen rooli uudessa valtiossa. Moskovan patriarkka Aleksi II oli näkyvästi mukana sekä ensimmäisen presidentin, Jeltsinin, että hänen seuraajansa Putinin virkaanastujaisissa.

Venäjän kirkon piirissä on ilmennyt myös paljon nationalismia, mikä näkyy juutalaisvastaisuutena. Lisäksi Venäjän kirkko on perustanut omia seurakuntiaan muiden patriarkaattien alueille, myös Suomeen. Tämä on vanhan perinteen vastaista ja on aiheuttanut hajaannusta alueilla.

1900-luku oli Venäjän kirkolle raskasta vainojen ja marttyyrien aikaa. Kirkkoja tärveltiin ja kymmeniätuhansia pappeja, piispoja, munkkeja ja nunnia kuoli vainoissa. Uskonnon harjoittamisen vaikeus näkyy vieläkin Venäjän kirkon syvänä henkisenä kriisinä, mutta kirkon uudelleen elävöityminen on alkanut, kun se taas saa toimia vapaasti. Venäjältä vainoja paenneet perustivat kirkon nimeltään Venäjän kirkko Venäjän ulkopuolella (ROCOR = Russian Orthodox Church Outside of Russia). Merkittävä tapahtuma kirkolle oli vuonna 2007 tapahtunut Venäjän kirkon ja ROCORin muodollinen yhdistyminen. Vainoja paenneiden takia ortodoksinen kirkko levittäytyikin alueille, jotka eivät olleet sille perinteisiä, kuten Ranskaan ja Yhdysvaltoihin.

Lähde: Orotodoksi.net, Petja Pyykkönen