Tampereen Suomi-Venäjä-seura

Osaston perustiedot

Tampereen Suomi-Venäjä-seura ry. syntyi, kun SVS:n Länsi-Tampereen, Hervannan, Tampereen seudun opiskelijoiden Venäjä-seura – Pobeda ja Messukylän osasto yhdistyivät yhdeksi osastoksi vuoden 2022 alusta.

Messukylän osasto perustettiin 29.10.1944 ja on siten yksi maan vanhimpia Suomi-Venäjä-seuran osastoja ja Tampereen vanhin osasto. Alkuaan osasto toimi Messukylän alueella, josta toiminta laajeni kattamaan erityisesti Tammerkosken itäpuolisen alueen, ja mukana oli ja on myös Pirkkala ja Lempäälä. Nyt tapahtuneen osastojen yhdistymisen myötä toiminta kattaa koko kaupungin alueen ja jatkamme nimellä Tampereen Suomi-Venäjä-seura ry..

Suomi-Venäjä-seuran osastona tarjoamme omalta osaltamme tietoa ja mahdollisuuksia tutustua Venäjän monimuotoiseen kulttuuriin, arkeen, yhteiskuntaan, kieleen ja suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Ukrainan sota on aiheuttanut uuden, ennen kokemattoman tilanteen seuran ja osastojen toiminnassa, mikä olennaisesti vaikeuttaa perustehtäväämme.  Jaamme keskusseuran käsityksen siitä, että on edelleen tärkeää nähdä Venäjän valtiojohdon toimet erillisinä maan kansalaisista. Ei ole aika vihapuheelle, eikä tavallisten ihmisten tuomitsemiselle.

Linnoitusadoptio

Adoptoi monumentti on vapaaehtoistyötä arkeologisten kohteiden, historiallisten rakenteiden ja vanhojen rakennusten – ja ennen kaikkea ihmisten parissa.

Alkukesällä 2008 Pirkanmaan maakuntamuseo toi julkisuuteen ajatuksen muinaismuistojen adoptoinnista. “Adoptoi monumentti” -hankkeen.  Tarkoituksena on saada paikalliset asukkaat mukaan kotiseutunsa historiasta ja muinaisuudesta kertovien muinaisjäännöskohteiden hoitotyöhön. Hankkeessa paikalliset asukkaat tai yhdistykset hoitavat muinaisjäännöskohdetta maakuntamuseon antaessa tukea ja tietoa. “Adoptoi monumentti” hankkeen esikuvana on ollut skotlantilainen “Adopt a Monument” toiminta.

Hankkeen päätavoitteena ei ole niinkään saattaa arkeologisten kohteiden hoitoa mahdollisimman kattavaksi, vaan luoda verkosto, jonka avulla yleistä kulttuuritahtoa voidaan kohottaa kestävällä tavalla. Hankkeessa yhteisöjä ja yksityisiä ryhmiä kannustetaan adoptoimaan arkeologinen kohde. Hoitajien toivotaan omaksuvan ja kartuttavan kohdetta koskevaa tietoa sekä välittävän sitä sidosryhmilleen ja ympäristölleen. Ennen kaikkia projektin tavoitteena on herättää näkemään, miten merkityksellisiä paikkoja voi olla aivan lähiympäristössä.

Ensimmäiset hankkeeseen kuuluvat adoptiosopimukset allekirjoitettiin 2.6.2009. Osan Mustavuoren kenttälinnoituksesta Mustavuoressa, jonka venäläiset rakensivat ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa, adoptoi Suomi-Venäjä-Seuran Messukylän osasto. Mukaan toimintaan pääsee ottamalla yhteyttä osastoon.

Vuonna 2016 Adoptoi monumentti -toiminta palkittiin EU:n Europa Nostra Grand prix´llä, joka on Euroopan unionin korkein kulttuuriperintöalan kunnianosoitus.

Kohde oli mukana vuonna 2021 Cultural Heritage in Action -hankkeessa, jossa esitellään eri maiden hyväksi havaittuja toimintatapoja kulttuuriympäristön edistämiseksi vertaisoppimistapahtumissa ympäri Eurooppaa. Pirkanmaan maakuntamuseo järjesti oman tapahtumansa 10.-12.5.2021. Myös Messukylän edustaja oli mukana. Tilaisuudessa esiteltiin Adoptoi monumentti -ohjelmaa, jossa vapaaehtoiset hoitavat kulttuuriympäristöä. Toimintaa ja Tamperetta esiteltiin myös videoilla. Koronatilanteen vuoksi tilaisuus toteutettiin etäkokouksen.  Mukana oli 28 osallistujaa viidestätoista eri maasta.

Linkki Mustavuoren esittelyyn. Älkää antako kielen hämätä, haastattelut ovat suomeksi.

Linnoitettu länsi

Venäläiset rakensivat ensimmäisen maailmansodan lopulla laajempaan valtakunnallisen linnoitusketjuun kuuluvan kenttälinnoituksen Kalkkuun.

I maailmansodan alussa Saksan hyökkäyksen painopiste kohdistui länsirintamalle, mikä antoi venäläisillä aikaa rakentaa Suomenlahdelle ja Pohjois-Itämerellä rannikkolinnoitukset riittävän valmiiksi sekä miinoittaa vesialueita. Maihinnousun uhka Suomenlahdelta oli siten torjuttu. Seuraavaksi pelättiin saksalaisten nousevan maihin jossakin Pohjanlahden rannikkoalueella ja hyökkäävän Pietariin Suomen läpi.

Suomen länsirannikolle rakennettiinkin merialueen vartiointiin ja ensitorjuntaan vähäisiä puolustuslaitteita aina Hangon Lappohjasta Ouluun. Maan sisäosiin järvialueiden kapeikkoihin, tärkeiden teiden sekä rautateiden suojaksi rakennettiin kenttälinnoitettuja asemia, jotka eivät muodostaneet mitään katkeamatonta linjaa, mutta joista käytännössä muodostui kolme Suomen halki kulkevaa puolustuslinjaa.

Mustavuoren kenttälinnoitus

Mustavuoren (Kalkun) linnoitus kuului ensimmäiseen puolustuslinjaan, joka kulki pohjoisesta Nurmeksesta Kuopion ja Ähtärin kautta Tampereen seuduille ja sieltä Urjalan kautta Lohjalle päättyen Inkooseen. Lujimmin oli linnoitettu Tampereen ja Lopen välinen alue.

Mustavuoren linnoituksessa on n. 2,5 km taistelu- ja yhdyshautaa sekä lähes 90 linnoituslaitteen jäännöstä. Taisteluhaudat on kaivettu maahan tai osittain louhittu kallioon, Alunperin rakenteiden seinät ovat todennäköisesti olleet hirsirakenteilla tuettuja. Tuliasemien ja suojatilojen puurakenteiden jäännöksiä on säilynyt muutamassa kohdassa varustusta. Adoptiossa on mukana vain osa linnoituksesta

Suomalaiset miehet eivät olleet asevelvollisia, joten linnoitustöihin ja sotateolli-suuteen saatiin kohtalaisen hyvin työvoimaa.

Linnoitustyöt tarjosivat maaseudun tilattomalle väestölle hyvän toimeentulolisän. Työvoimaa ja hevosia sekä työkaluja otettiin myös pakko-otoilla työmaille. Töitä johtivat venäläiset upseerit ja sapööriosastot.

Pispalassa vallityöt aloitettiin elokuussa 1915. Aikalaismuistelmissa kerrotaan, että työhön otettiin ilman valintaa kaikenlaista ainesta, jonka työteho oli varsin alhainen. Pispalan vallitusalueella työt lopetettiin melkein kokonaan helmikuussa 1916, mutta alettiin uudelleen myöhemmin keväällä. Ja saman vuoden syyskesällä alettiin vallityöt myös Villilässä ja Pitkänniemen kankaalla. Kesäkuussa 1917 oli siviiliväkeä miehiä ja naisia työssä noin 2000. Miehille maksettiin 8 mk. ja naisille 6 mk päivältä, ammattimiehille maksettiin enemmän. Hevosmiesten päiväpalkka oli 15 mk.

Kalkun maalinnoitusta inventoitiin vuosituhannen vaihteessa aleelle laaditun uuden kaavan yhteydessä ja alueesta on museoviraston hyväksymä hoitosuunnitelma. Pääosan alueesta muodostaa taistelu- ja yhteyskaivannot eli niin sanotut juoksuhaudat. Kaivantoihin liittyy myös erilaisia kuoppia ja painanteita, jotka ovat ilmeisesti olleet mm. erilaisia varastoja ja suojahuoneita. Kaivannot ovat olleet hirsiseinämin tuettuja, mutta hirret ovat lahonneet ja maatuneet aikojen kuluessa.

Alkuperäiseen tarkoitukseensa kenttälinnoituksia ei käytetty. Vuoden 1918 sodassa niistä joitakin käytettiin. Punaiset puolustivat asemia siellä missä rintamalinjat leikkasivat kenttälinnoituksen vyöhykkeitä. Tampereelle valkoiset eivät hyökänneet kaupungin länsipuolelta, koska Epilän alue oli voimakkaasti linnoitettu. Toisaalla Muroleen alueen linnoitukset kukistuivat vasta saarrostuksen jälkeen.

Kalkun - Mustavuoren kenttälinnoiuts

Ensimmäisen maailmansodan aikaiset maalinnoitukset Suomessa

Tampereen Kalkun kaupunginosan Kalkun- ja Mustavuoressa on ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoitusvarusteita ja niihin kuuluva tykkitie. Linnoituslaitteet ovat osa pääkaupunkiseudulta Virroille ja sieltä edelleen Ähtärin kautta Kuopioon ja Nurmekseen kulkevaa puolustusketjua. Venäjän armeija rakensi ja rakennutti puolustusketjun ensimmäisen maailmansodan aikana v. 1914-1918. Linnoituslaitteet rakennettiin torjumaan oletettua saksalaisten hyökkäystä Pohjanlahden suunnalta.

Tampereen maalinnoituksen tehtävänä oli estää Porin radan kautta tapahtuva hyökkäys Tampereelle. Kalkun–Mustavuoren linnoitus on keskimmäinen osa Tampereen maalinnoitusta, johon kuuluvat myös Pitkäniemen, Epilän ja Pispalan linnoitukset. Suurin osa Tampereen seudun linnoituksista on rakennettu vuosina 1915–1917. Venäjällä maaliskuussa 1917 alkanut vallankumous vaikutti koko Suomen alueella linnoitustöihin. Työmailla lakkoiltiin ja sekavan tilanteen vallitessa työt hidastuivat. Helsinkiä ympäröivä maalinnoitus siirtyi venäläisiltä punaisten kansanvaltuuskunnan hallintaan alkuvuodesta 1918.

Linnoitustyöt olivat valtava urakka ja työmailla työskenteli suuri määrä ihmisiä. Linnoitustyöt houkuttelivat maaseudun tilatonta väkeä, koska niistä maksettiin parempaa palkkaa kuin rengeille maataloissa. Linnoitustöitä tehtiin vuodesta 1915 lähtien lähes koko Suomessa Lappia lukuun ottamatta. Suomalaisia osallistui näihin töihin enimmillään n. 100 000.

Edelleen elää sitkeästi käsitys, että varsinkin Helsingin linnoitusten rakentamisessa oli mukana myös suuri joukko kiinalaisia. Siitä on vedetty johtopäätös, että myös Kalkun–Mustavuoren kenttälinnoituksen rakentajina olisi ollut kiinalaisia. Sotaa käyvä suuri valtio tarvitsee erilaisia materiaaleja paljon. Suomen ensimmäiset avohakkuut tehtiin 1. maailmansodan aikana ja näihin metsätöihin tuotiin syksyllä 1915 noin 3 000 kiinalaista työmiestä. Ei täsmälleen tiedetä olivatko he vankeja vai työmiehiä. Ehkä heissä oli molempia.

Kiinalaiset viipyivät Suomessa vain muutamia kuukausia eivätkä siten osallistuneet varsinaisiin linnoitustöihin edes Helsingissä Tampereesta puhumattakaan.

Ketjun linnoituksia ei käytetty I maailmansodan aikana, mutta osaa niistä käytettiin vuoden 1918 sodassa. Varsinaisia taisteluita käytiin harvoissa kohteissa, mutta ainakin Muroleen alueen linnoitukset kukistuivat vasta saarrostuksen jälkeen. Kalkun–Mustavuoren alueella ei taisteltu, mutta Pispalassa taisteltiin ja Epilän linnoitteet vaikuttivat Valkoisen armeijan etenemisreitin valintaan ja sekä Ylöjärvellä että Epilänharjun alueella käytiin taisteluita. Tampere antautui 6.4.1918, Epilän asemat luopuivat viimeisenä. Kalkun–Mustavuoren alueella sijaitseva linnoitusalue on näistä parhaiten säilynyt ja samalla kaupungin suurin muinaisjäännösalue.

Sisällissodan jälkeen venäläisten rakennuttamat linnoitukset siirtyivät uusille omistajille. Itsenäistyneen Suomen rannikkotykistö otti käyttöönsä rannikkolinnoitusten alueet ja kaluston. Maalinnoitteet poistettiin heti sodan jälkeen tarpeettomina käytöstä, riisuttiin aseista ja hylättiin. Siten hylätyt maalinnoitteet vähitellen rapistuivat metsiin ja mäenrinteisiin. Museovirasto teki vuonna 1971 päätöksen ensimmäisen maailmansodan aikaisten linnoituslaitteiden suojelemisesta muinaismuistolain (295/1963) 2. §:n tarkoittamina kiinteinä muinaisjäännöksinä.

Linnoitusten suunnittelu 1914 – 1918

Venäjän 1900-luvun alun puolustussuunnitelmissa Suomen merkityksenä oli toimia puskurialueena, jossa käytävillä taisteluilla hidastetaan vihollisen etenemistä valtakunnan silloiseen pääkaupunkiin Pietariin. Suomen puolustustehtävät olivat olleet samanlaiset jo 1800-luvun puolivälistä lähtien. Hyökkäyksen oletettiin tapahtuvan mereltä käsin tehtävänä maihinnousuna Suomenlahden pohjoisrannikolle, josta hyökkäys jatkuisi maitse Pietariin. Maihinnousua Pohjanlahden rannikolle ei pidetty todennäköisenä, koska hyökkäys Suomen läpi teitä pitkin olisi ollut hidasta. Viholliseksi koettiin Saksan ja Ruotsin ohella 1900-luvun alkuvuosiin saakka myös Englanti.

Rautateitä pidettiin uhkana, erityisesti Riihimäki–Pietari runkorataa ja Pohjanmaan rataa. Siitä syystä varuskunnat sijoitettiin rataverkon varrelle. Pietarin suojana toimi Kronstadtin linnoitus. Linnoitus on rakennettu Nevansuun edustalla matalalle Kotlinin saarelle, jonka suomalainen nimi on Retusaari. Nimenä Kotlin (Kattilainen) juontuu Pietari Suuren saarelta yllättämiin ruotsalaisiin, joiden paon jäljiltä venäläiset löysivät höyryävän tattaripuurokattilan. Kronstadtin syntymäpäivänä pidetään 18. toukokuuta 1704, josta lähtien se on liittynyt Pietarin puolustusjärjestelmään.

Viime vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä Venäjän Itämeren strategia muuttui rajusti. Itämeren laivasto tuhoutui 1905 Tsushiman salmen meritaistelussa. Kun vielä Saksa ja Ruotsi kehittävät vuosisadan alussa laivastoaan voimakkaasti, oli Pietarin puolustus suunniteltava uudelleen. Suomenlahden ja Pohjois-Itämeren rannikot päätettiin linnoittaa ja rannikkolinnoitusten rakentaminen aloitettiin 1913.

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä 1914 elokuussa linnoitustyöt olivat vielä kesken, mutta talveen mennessä keskeiset rannikkopatterit saatiin valmiiksi ja Suomenlahden suu oli siten suljettu. Uhka Suomenlahden pohjukassa oli siten torjuttu, nyt otaksuttiin saksalaisten hyökkäyksen nyt voivan suuntautua Länsi-Suomeen Pohjanlahden rannikolle, josta joukot etenisivät Suomen poikki Pietariin.

Suomessa olevan kenttäarmeijan tehtävänä oli estää rannikolle kohdistuvat maihinnousut. Ellei se onnistuisi, joukkojen tarkoitus oli vetäytyä rannikolta ja ryhmittyä viivytystaisteluihin Pietariin
johtavien teiden maastoissa. Vihollisen hyökkäys oli tarkoitus pysäyttää ratkaisevaan torjuntataisteluun Kaakkois-Suomessa lisävoimien avulla, jotka ehtisivät saapua Venäjältä viivytystaisteluiden aikana.

Viivytystaisteluiden helpottamiseksi linnoitettiin tärkeimpien kulkureittien ympäristöt. Rautateiden ja maanteiden varsilla sekä järvikannaksilla sijaitsevien maastoa hallitsevien mäkien rinteisiin rakennettiin taisteluhautaverkostoja tuliasemineen ja suojineen. Kenttälinnoitusten rakentaminen aloitettiin 1915.

Kolme puolustuslinjaa

Rakentaminen aloitettiin vuonna 1915 ja sodan aikana Suomeen valmistui paitsi rannikkopaikkakuntien kenttävarustukset myös kolme puolustuslinjaa. Rannikon kenttävarustukset sijoitettiin Hangon ja Tornion välisille mahdollisille maihinnousuun sopiville satamapaikoille.

Sisämaan ensimmäinen puolustuslinja alkoi Pohjois-Karjalasta Valtimosta kulkien Kuopion kautta Ähtäriin ja Virroille (merkitty kuvassa sinisellä). Näsijärven vesistön järvikannasten kautta linja jatkui Tampereelle ja siitä etelään Vesilahteen ja Urjalaan. Täältä linja jatkui Tammelan ja Karkkilan kautta Vihtiin ja Lohjalle päättyen Suomenlahden rantaan Inkoossa. Lisäksi Helsinki – Hämeenlinna rataa varmisti puolustuslinja Hämeenlinna – Janakkala – Loppi – Riihimäki. Mustavuoren kenttälinnoitus kuuluu tähän puolustuslinjaan.

Toinen puolustuslinja alkoi sekin Pohjois-Karjalasta, Enosta. Linja kulki Saimaan länsipuolen järvikannaksia Joensuun seuduilla, Kerimäellä, Savonlinnassa, Juvalla, Sulkavalla ja Puumalassa. Ristiinasta puolustuslinja jakautui kahteen haaraan. Läntinen haara suojasi Savon rataa kulkien Mäntyharjun ja Jaalan kautta Kouvolaan ja jatkuen Elimäen kautta Kymijoen suistoon Kotkaan ja Pyhtäälle. Toinen haara alkoi Ristiinasta kulkien Saimaan lounaisrantoja pitkin Savitaipaleelta Lemiin, Luumäelle ja Ylämaalle päättyen Vironlahden suulla Säkkijärven pitäjään.

Kolmas puolustuslinja sijaitsi Laatokan länsipuolelle Karjalan kannaksen länsiosassa nykyisen Venäjän alueella. Tämän puolustuslinjan oli tarkoitus alkaa Lahdenpohjan lähettyviltä kulkien Elisenvaaran, Ruokolahden ja Jääsken kautta Juustilaan yhtyen lopulta Viipurin maa- ja merilinnoitukseen. Linja jäi kuitenkin keskeneräiseksi, suunnitelmasta ehdittiin toteuttaa vain Ruokolahden ja Juustilan välinen osa. Kolmanteen puolustuslinjaan kuului lisäksi itä–länsi-suuntainen linnoitusketju Viipurin ja Vuoksen välillä.

Ensimmäiset linnoitustyöt mm. pääkaupunkiseudulle tehtiin juuri sodan aattona, ja sen syttymisen jälkeen syksyllä 1914. Pian linnoitustyömaille palkattiin suomalaista työväkeä. Suomalaiset miehethän eivät joutuneet asepalvelukseen Venäjän armeijaan, joten Suomessa oli runsaasti työvoimaa sekä linnoitustöihin että sotatarviketeollisuuteen. Linnoitustöistä maksettiin lisäksi hieman normaalitasoa parempaa palkkaa, jolloin ne antoivat varsinkin maaseudun tilattomalle väestölle kohtalaisen ansiotulon. Myöhemmin jouduttiin väkeä ottamaan työmaille myös pakko-otoilla, jotka perustuivat venäläiseen sotatilalakiin.

Linnoittamisen perusteet

Venäjällä, kuten muuallakin Euroopassa, oli 1900-luvun alussa käytössä vallitsevana maasodankäynnin linnoittamistapana linnakejärjestelmä. Puolustettavan kohteen ympärille rakennettiin linnoitusvyöhyke, joka koostui kestolinnoitetuista linnakkeista (vain Helsingissä) ja jotka sijaitsivat 3–6 kilometrin etäisyydellä toisistaan. Linnakkeisiin oli keskitetty pienelle vallihaudan ympäröimälle alalle jalkaväen tuliasemat, konekivääriasemat, kevyt tykistö sekä miehistön majoitustilat ja varastot. Raskas tykistö oli sijoitettu linnakkeiden muodostaman vyöhykelinjan taakse erillisiin tykkipattereihin. Jos linnakkeiden välimatka kasvoi liian suureksi, niiden väliin rakennettiin kenttälinnoitettuja jalkaväen asemia tai välivarustuksia.

Linnakejärjestelmän heikkoutena oli sen alttius tykkitulelle. Kun suurin osa puolustuslaitteista ja joukoista oli keskitetty tiheään pistemäiseen maaston kohtaan, pystyi hyökkääjä kohdistamaan tykkitulensa siihen keskitetysti. Vaikka (kesto)linnoitteet oli rakennettu teräksestä ja betonista ja varustettu maanalaisilla suojatiloilla, eivät ne kuitenkaan pystyneet säilyttämään toimintakykyään mikäli niitä tulitettiin raskaallatykistöllä yhtäjaksoisesti.

Venäläinen linnoituskomitea käsitteli linnakkeiden kestävyyden ongelmia jo keväällä 1913 ja tuli siihen tulokseen ettei käytettävissäolevilla materiaaleilla pystytä rakentamaan raskasta ja pitkäkestoista tykkitulta kestäviä varustuksia. Siksi linnakkeen eri puolustuselimet oli sijoitettava laajemmalle alalle maastoon vihollisen tykistötulen hajottamiseksi ja tehon pienentämiseksi.

Hajautetuista puolustusasemista piti pystyä tulittamaan sivutulta toistensa eteen. Etulinjaan tuli rakentaa vain sirpaleen kestäviä suojia, mutta puolustusasemien taustalle sijoitettiin tykkitulen kestävät suojatilat, joista pääsi yhdyshautoja pitkin etulinjaan. Hajautettu järjestelmä muistutti vanhassa linnakejärjestelmässä käytettyjä linnakkeiden väliin sijoitettuja jalkaväen kenttälinnoitettuja asemia, jotka nyt tosin varustettiin tehokkaammilla aseilla ja kestävämmillä suojilla.

Linnoitusalue

Mustavuoren – Kalkunvuoren puolustusvarustusalue

Kalkun ja Mustavuoren alue sijaitsee Tampereen länsilaidalla, Nokia rajan tuntumassa, Pyhäjärven pohjoisrannalla. Linnoitukset sijaitsevat Tampere–Nokia moottoritien pohjoispuolella ja Tampere–Pori rautatien varrella, pääosin radan eteläpuolella. Alue on inventoitu Pirkanmaan maakuntamuseon toimesta vuonna 2006. Inventoinnissa tarkastetiin ja dokumentoitiin noin 2,5 km taistelu- ja yhdyshautoja ja lähes 90 niihin liittyvää linnoituslaitteen jäännöstä jä useita muita historiallisen ajan maarakenteita.

Puolustusjärjestelmässä voi hahmottaa neljä linnoitusaluetta. Alueen luoteis- ja lounaisosasa sijaitsevat linnoitusaluee “NW” ja “SW”. Ne muodostavat ensimmäisen ja alemman puolustuslinjan Kalkunvuoressa, sijaiten 113–130 m korkeudessa mpy. Idempänä, alueen koillis- ja kaakkoisosassa, sijaitsevat linnoitusalueet “NE” ja “SE”. Nämä Mustavuoressa, joka linnoituksen rakentamisaikana tunnettiin nimellä Multivuori, rakennelmat muodostavat toisen, ylemmän (121–140 m) puolustusvyöhykkeen.

Kaupungin mittausyksikön tekemän kartan mukaan puolustusvarustuksia oli alkuaan myös Mustavuoren etelärinteellä.

Kaksi pohjois–eteläsuuntaista noin 400 m pitkää taisteluhautaa ja kaksi itä–länsisuuntaista noin 200 m pitkää yhdyshautaa liittävät linnoitusalueet toisiinsa muodostaen puolustusjärjestelmä rungon.

Rautatien eteläpuolella sijaitseva linnoitusalue “NW” sijaitsee Kalkunvuorenkadun molemmin puolin ja on laajuudeltaan non 400 x 70 m. Taistelu- ja yhdyshautoja on noin 450 m. Tämän linnoitusaluee eteläosan rakentaminen on mahdollisesti jäänyt kesken.

Kalkun kehätien itäpuolella oleva linnoitusalue “SW” sijaitsee Kalkunvuoren laella ja rinteillä. Pituudeltaan alue on noin 300 m leveyden ollessa 130 m. Juoksuhautoja on noin 600 m ja taistelu- tai suojalaitteisiin kuuluneita maarakenteita on todettu 20 kpl.

Välittömästi Mustavuoren laskettelurinteen pohjoispuolelta alkaa linnoitusalue “SE”. Alueen laajuus on noin 300 x 130 m. Taistelu- ja yhdyshautoja on noin 930 m ja taistelu- tai suojalaitteiden kuoppia sekä juoksuhautojen ulokkeita on todettu 33 kpl.

Välittömästi rautatien eteläpuolella, pienen mäen loivilla länsi ja luoteisrinteillä sijaitsee linnoitusalue “NE”. Tämän alueen koko on noin 160 x 70 m ja juoksuhautojen pituus on noin 300 m. Taisteluasemien tai suojalaitteiden rakenteita on todettu 19.

Linnoituslaitteet ja rakenteet

Linnoituslaitteet

Linnoitteita käsittelevä terminologia ei ole mitenkään yhtenäistä tai yksiselitteistä. Luonnollisesti käsitteet vaihtelevat kielen mukaan, mutta sama nimike saattaa tarkoittaa myös eri ajankohtana täysin erilaista innoituslaitetta. Käsitteistöä mutkistaa myös se, että samaankin aikaan on saatettu käyttää yhdestä ja samasta linnoituslaitteesta tai -organisaation osasta eri nimityksiä. Tämä pätee myös ensimmäisen maailmansodan aikana Suomeen rakennettujen linnoituslaitteiden nimityksiin.

Linnoitusmenetelmät jaettiin 1900-luvun alussa kenttä- ja kestolinnoitteisiin. Kenttälinnoitteet olivat tilapäisiä varustuksia ja niistä yhdistettyjä linnoitusjärjestelmiä, joita joukot saattoivat rakentaa itse sodan aikana paikalla löytyvistä materiaaleista käyttäen yksinkertaisia työkaluja kuten kirveitä, kuokkia ja lapioita.

Kestolinnoitteet puolestaan olivat tavallisesti jo rauhan aikana rakennettuja varustuksia, joiden tekemiseen tarvittiin ammattitaitoisia rakentajia sekä erityismateriaaleja ja –työkaluja. Käytännössä jako ei ole näin selvä ja niinpä Suomeen rakennettuja maalinnoitteita on vaikea selkeästi luokitella kumpaankaan kategoriaan. Kalkun Mustavuoren maalinnoitus voidaan kyllä kiistatta luokitella kenttälinnoitukseksi.

Linnoituksiin kuului puolustusasemat, piikkilankaesteet, taistelu- ja yhdyshaudat suojavalleineen, tavallisia tuliasemia tai –pesäkkeitä, konekivääri- ja tykkiasemia , tähystysasemat, valonheitinasemat sekä eri kokoisia miehistön suojatiloja ja varastotiloja. Viereisessä kuvassa näkyy rakennelmien perusosat nimityksineen.

Puolustusasemat

Puolustusasemat muodostuvat maastoa hallitsevalle rinteelle rakennetuista tuliasemista, taisteluhaudoista, tähystysasemista, valonheitinasemista sekä tykistötulen kestävistä miehistön suojatiloista. Puolustusasema voidaan yleensä jakaa kahteen osaan: taisteluasemiin ja taustaan.

Taisteluasema muodostuu puolustusaseman etulinjassa sijaitsevista aktiiviseen puolustamiseen liittyvistä elimistä kuten tuli-, tähystys ja valonheitinasemat, taisteluhaudat sekä pienet tykkitulen kestävät suojat.

Tausta puolestaan sijaitsee sellaisessa maastonkohdassa, jonne vihollinen ei kykene tähystämään puolustusasemien eteen ryhmittyessään. Taisteluasemista johtaa yhdyshaudat puolustusasemaan taustalle, jossa sijaitsivat varsinaiset majoitukseen tarkoitetut suojahuoneet. Yleensä puolustusasemat on sijoitettu maastoon siten, että niistä on mahdollista ampua sivustatulta viereisen puolustusaseman etumaastoon.

Puolustusasemien edessä olivat piikkilankaesteet siten, että niiden ulkoreuna oli 30–100 metrin etäisyydellä lähimmistä tuliasemista ja taisteluhaudoista. Tuliasemat sijoitettiin piikkilankaesteisiin nähden siten, että konekiväärillä pystyttiin ampumaan sivustatulta tehokkaasti pitkin estettä.

Olennainen osa puolustusasemia olivat taisteluhaudat, joita oli kahdenlaisia:taisteluhautoja kiväärimiesten tuliasemiksi sekä yhdyshautoja, jotka yhdistivät eri linnoituselimiä toisiinsa.

Taisteluhaudat sijaitsivat puolustusasemien etulinjassa. Haudan torjuntasuunnan puoleisella seinällä on yleensä 0,3–0,5 m leveä ampumakoroke, jolle voi nousta haudan pohjalta ampumaan rintasuojan ylitse. Kenttälinnoitetut taisteluhaudat olivat puuriu’uilla tai kylmämuuratuilla kiviseinämillä vahvistettuja ja yleensä niin syviä, että pohjalla kykeni kulkemaan ainakin kyyristymällä.

Taistelu- ja yhdyshaudat

Taisteluhautoja (ven. траншея, окоп) oli käyttötarkoitukseltaan kahdenlaisia:taisteluhautoja kiväärimiesten tuliasemiksi ja yhdyshautoja (ven. ходы сообшения), jotka yhdistivät eri linnoituselimiä toisiinsa.

Kenttälinnoitteet tuettiin puuriu’uilla. Hautojen leveys ja syvyys vaihtelivat. Sodan loppuvaiheessa rakennetut ovat syvempiä. Hautojen pohjamateriaaleista ei ole täsmällisiä tietoja, koska rakenteet ovat vuosien myötä täyttyneet karikkeesta ja jätteistä.

Taisteluhaudat sijaitsivat puolustusasemien etulinjassa ja tehty yleensä niin syväksi, että sen pohjalla on voinut kulkea suojassa vähintään kyyristymällä. Haudan torjuntasuunnan puoleisella seinällä on usein 0,3–0,5 m leveä ampumakoroke, jolle on voitu nousta haudan pohjalta ampumaan rintasuojan yli.

Torjuntasuunnan puoleisiin seiniin saatettiin tehdä komeroita ampumatarvikkeiden ja valorakettien ym. säilytystä varten. Tyypillinen komero oli kooltan 80 cm leveä, 60 cm korkea ja syvyys 70 cm, mutta koot vaihtelivat.

Taisteluhaudan ampumakorokkeelliset osuudet ovat pituudeltaan yleensä 5–20 m. Ne saatettiin erottaa toisistaan pienin, haudan torjuntasuunnan puoleisesta seinästä hautaan päin erkanevilla sivustasuojilla tai kookkailla maasta tai kivistä rakennetuilla nelikulmaisilla rakenteilla, joiden kohdalla hauta tekee useamman suorakulmaisen mutkan. Sivustasuoja tunnetaan myös nimellä traverssi. Niiden tarkoituksena oli suojata haudassa taistelevia sotilaita sivulta päin tulevilta kranaattien ym. sirpalevaikutuksilta. Traverssit saatettiin korvata myös tekemällä hautaan pelkästään jyrkkiä mutkia.

Yhdyshaudat puolestaan mahdollistivat turvallisen kulkemisen eri linnoituselimien välillä. Ne kaivettiin tai louhittiin siten, että kaivamisesta syntynyt maa- ta kiviaines kasattiin hautojen molemmille reunoille valleiksi, jotka edelleen syvensivät hautaa.

Yhdyshaudat rakennettiin mutkitteleviksi (vasen kuva). Näin muodostetut sivustasuojat eli traverssit heikensivät vihollisen juoksuhautoihin kohdistaman tykkitulen tehoa. Sivusta ei voinut myöskään tulittaa suoraan hautaa pitkin.

Traversseja rakennettiin myös siten, että hauta haarautuu traverssin kohdalla kahteen osaan ja yhdistyy sen jälkeen taas yhdeksi haudaksi (oikea kuva). Tällaisilla haaraumilla pyrittiin sirpalesuojavaikutukseen, jonka lisäksi kulku haudassa helpottui, koska vastaantulevat ovat voineet väistää traverssin muodostamaan ohituspaikkaan.

Kalkunvuoren-Mustavuoren linnoitusrakenteet

Linnoitusalueiden ja niiden osien sijainti seuraa maaston muotoja. Taisteluhaudat ja tulipesäkkeet sijaitsevat pääasiassa länsipuoleisilla rinteillä, joka oli rintamasuunta. Yhdyshaudet ja erikokoiset miehistön suojatilat sijaitsevat yleensä eri suuntaisilla rinteillä, notkoissa ja tasaisemmilla alueilla. Kaikki puiset rakenteet ovat tuhoutuneet, joten usempien rakenteiden esittely perustuu siihen tietämykseen, joka laitteiden rakentamisaikaisesta tekniikasta tunnetaan.

Puolustusasemissa on käyttötarkoitukseltaan kahdenlaisia hautoja: taisteluhautoja kiväärimiesten tuliasemiksi sekä yhdyshautoja. Taistelu- ja yhdyshaudat on kaivettu maahan tai louhittu kallioon. Alkuaan seinät on tuettu hirsirakenteilla, mutta niistä ei ole enää mitään jäljellä. Hautojen leveys on metrin luokkaa ja syvyys 2 m. Taisteluhaudat koostuvat 5–20 m pitkistä osuuksista, jotka on erotettu toisistaan enemmän tai vähemmän jyrkillä mutkilla, travesseilla (ven. траверс) eli sivustasuojilla. Sinänsä tyypillinen rakenne taisteluhautojen ampumakorokkeellisille osuuksille. Taisteluhaudan rintamapuolella on yleensä 2–5 m leveä maavalli, joka on korkeudeltaan 0,5–3 metriä.

Rintamapuolla taisteluhautoihin liittyy tuliasemaulokkeita tai kuoppia, jota ovat pituudeltaan 1–1,5 m ja leveydeltään 1–3 m syvyyden vaihdellessa 1–1,5 metriin. Alkuaan nämäkin linnoituslaitteet olivat ilmeisesti tuettu hirsirakenteilla. Tulipesäkkeistä osa oli avoimia, osa katettuja. Pääosa miehistön suojatiloista oli puurakenteisia maahan kaivettuja korsuja, joissa katto oli hirrestä. Korsukuoppien pituus on 4–8 m ja leveys 2,55 m ja 1–2,5 m syviä. Suurimmat suojahuoneet – kasarmit – sijaitsivat linnoitusalueen taustalla. Kasarmikuopat ovat pituudeltaan 10–11 m, leveydeltään 5–7 m ja syvyydeltään 3,5 m. Kuvassa on ennallistettua juoksuhautaa Vesilahden Narvan Hurskasvuorelta. Se takaosa on kalliota, joten sitä ei ole tarvinnut tukea. Rintamasuunta on tuettu hirsillä ja pohjalla näkyy ampumakoroke ja varustuksessa näkyvät myös ammuslokerot.

Yleinen tapa oli rakentaa taisteluhautoihin katettuja osuuksia. Menettelyllä tavoiteltiin sekä naamiointia että miehistön suojaamista vähäisimpien sirpaleiden vaikutukselta. Taisteluhaudan reunaan tehtiin ampuma-aukkoja ja ampujat olivat haudan puoliväliin ulottuvan lipan alla näkymättömissä. Lipan taustapuolella oli yleensä ampumakoroke, jolla seisovat kiväärimiehet voivat tarvittaessa tulittaa lipan yli. Viereisessä kuvassa on esitetty rakenteen periaate (kuva venäläisestä,
päiväämättömästä ja numeroimattomasta mallipiirroksesta. (Vik, MV/RHO ).

Muut rakenteet

Muut linnoitusrakenteet

Puolustusasemien rungon muodostavat taistelu- ja yhdyshaudat, mutta niissä ja niihin liittyen on paljon muitakin rakenteita. Tarvitaan konekivääriasemia, tuli- ja tähystysasemia, valonheitinasemia, piikkilankaesteitä, suoja- ja varastotiloja sekä puhelin- ja liikenneyhteyksiä.

Piikkilankaesteet

Puolustusasemien edessä kulkkivat piikkilankaesteet (ven. препятцтвие) siten, että niiden ulkoreuna oli 30–100 m lähimmistä tuli- ja taisteluhaudoista. Paikasta riippuen esteet saattoivat sijaita myös välittömästi asemien edessä. Tuliasemat oli sijoitettu piikkilankaesteisiin nähden niin, että konekiväärillä voi ampua tehokkaasti sivustatulta pitkin estettä.

Puolustusasemien edessä on saattanut olla useampikertaisetkin piikkilankaesteet. Esteisiin jätettiin aukkoja teiden kohdalle ja muuallekin mahdollistamaan puolustajien vastahyökkäysrynnäkön. Aukot suljettiin siirrettävillä piikkilankaesteillä, jotka tunnettiin myös nimellä espanjalainen ratsu (kuva, Matti Vuorikoski, Vapriikin näyttely). Piikkilankaesteiden leveys oli 7–10 metriä. Piikilanka kiinnitettiin puisiin tolppiin, jotka olivat maanpäälliseltä osalta vähintään metrin korkuisia. Tolpat olivat eri mittaisia, millä estettiin vihollista heittämästä siltaa esteen päälle. Mustavuoren alueella ei ole säilynyt mitään jäänteitä piikkilankaesteistä.
Konekivääriasemat

Konekivääreitä varten puolustusasemiin rakennettiin tykkytulen kestäviä tuliasemia konekivääreitä varten. Tyypillinen kenttälinnoitettu, katettu konekivääriasema (ven. пулеметное гнеэдо/установка) oli maahan kaivettu kuoppa, jonka sisäseinät ja katto ovat aikanaan olleet hirsillä tuetut. Kenttälinnoitettujen konekivääriasemien rakenteiden yksityiskohtia ei ole tiedossa koska kaikki puiset tukirakenteet ja katto on purettu asemista sotien jälkeen eikä jäljellä ole enää kuin maatunut kuoppa, josta on hahmotettavissa ampuma-aukon sektori.

Kuvan konekivääri  on Maxim m/1910 Sokolov jalustalla. Kyseessä on Venäjän keisarillisen armeijan parannettu versio Maxim m/1905 -konekivääristä.

Kanuuna mallia 1902 (76/02). Kaliiperi 76,2 mm, pisin ampumamatka 7,9 km, patruunalaukaus.Paino tuliasemassa 1 100 kg, ajopaino 1 900 kg (etuvaunussa 40 laukausta). Veti kuuden hevosen valjakko. Kuva: Matti Vuorikoski. Vapriikin näyttely.	57/26 K venäläinen lähitorjuntaan tarkoitettu kaponieeritykki. Venäläiset ottivat v.1892 käyttöön  57 mm:n 26 kaliiperin kaponieeritykin, joka oli tarkoitettu linnoituslaitteiden sivustatulitukseen ja lähipuolustukseen.

Tähystysasemat

Puolustusasemien yhteydessä oli tykistötulen kestäviä katettuja tähystysasemia (ven. наблюдателний пункт), joista kyettiin tarkkailemaan etumaastoa ja johtamaan tulta. Kenttälinnoitusten tähystysasemat olivat puuvahvisteisia, katto on tehty hirsistä ja peitetty maalla. Mustavuoressa ei ole enää säilyneitä puurakenteita, joten tähystysaseman ja konekivääriaseman erottaminen ei enää onnistu.

Tähystysasema saatettiin sijoittaa myös taisteluhautojen taakse, korkeampaan maastokohtaan. Siten Mustavuoressa (rakentamisaikana Multivuori), jonka etelärinteellä oli myös juoksuhautoja, on mahdollisesti ollut myös tähystysasema. Alueella sijaitsee nykyisin laskettelukeskus, joten kaikki linnoituslaitteisiin viittaavat jäljet ovat kadonneet.

Liikenneyhteydet

Yhdystiet

Linnoitustöiden tekeminen jo sinänsä edellytti kelvollista tieverkkoa. Olemassa olevia vanhoja tielinjoja käytettiin hyväksi kunnostamalla niitä ja autioille alueille rakennettiin uusia teitä. Rakennusmateriaaleja, työmiehiä, aseita ja sotilasosastoja oli kyettävä siirtelemään vuodenajasta riippumatta, joten pääosiltaan tieverkon oli oltava kelirikon kestävää.

Linnoitetuille alueille rakennettuja yhdysteitä kutsutaan kansanomaisesti myös tykkiteiksi. Suurimmillaan tiet olivat yli 5 m leveitä, pengerrettyjä ja pinnoitettu mukulakivillä. Pienimmät rakennetut kulkureitit olivat polkuja, joiden vaikeakulkuisimmat kohdat pinnoitettiin kiveyksellä. Kuvan yhdystie (tykkitie) sijaitsee Kalkunvuoren–Mustavuoren linnoitusalueen koillisosassa (kuva Matti Vuorikoski).

Puhelinverkko

Linnoituselimet olivat yhteydessä toisiinsa puhelimitse. Puhelinjohdot kaivettiin maahan kaapelikaivantoihin. Ne olivat maahan kaivettuja tai kallioon louhittuja uria, joiden syvyys vaihteli 0,4–1,5 m ja leveys 0,5–1,5 metriin. Urat peitettiin maalla ja mahdollisesti myös suojaavalla kivikerroksella.

Mustavuoresta ei kaapelikaivantoja ole tunnistettu.

Majoitus

Venäjän sotilashallinnon metsätyömaille ja linnoitustyömaiden ympäristöön kasvoi suurikokoisia leirialueita, Sotilaita ja työmiehiä majoitettiin linnoitusalueiden lähialueilla sijaitseviin taloihin ja niiden piharakennuksiin. Myös työmaiden yhteyteen rakennettiin parakkeja, ruokaloita, talleja ja muita talousrakennuksia.

Väliaikaisesti majoitukseen käytettiin myös telttoja sekä yksinkertaisia maakuoppaan sijoitettuja parakkeja. Venäjän armeijan ohjesäännön mukainen talviasuttava maakuoppaparakki (ven. эмлянка) rakennettiin kaivamalla maahan parakin pohjan kokoinen 0,5–1 metrin syvyinen kuoppa, johon tehtiin puuriukurakenteinen harjakatto. Katon yläosaan jätettiin valoaukot ja katto peitettiin oljilla ja turpeella. Sisäänkäynti sijoitettiin parakin päätyyn. Mikäli parakki oli tarkoitettu myös talvikäyttöön, siinä oli myös tulisija. Pieni, kuudelle hengelle tarkoitettu asumus oli sisämitoiltaan 3 x 4 metriä. Suurimmat suojat olivat 10 x 30 metriä.

Ylemmässä kuvassa kuudelle hengelle tarkoitetun maakuoppaparakin sivukuva. Parakkia ei ole kaivettu maan sisään vaan seinien alaosa muodostuu maavalleista. (Vesa 10322, KA). Alemmassa kuvassa on piirroksen mukaisen parakin säilynyt kuoppa Mustavuoren koillisalueella.

Parakkikuopan vieressä on toinen pienempi kuoppa, jonka pieni koko viittaa siihen, että kysessä on ollut jonkinlainen säilytyssuoja. Tämän suojan koko viittaa upseerien parakkiin, mutta alueella on jälkiä myös suuremmista suojista, joita on ollut sekä asuinkäyttöön että varastoiksi tarkoitettuja.